Nyt olen jo alkaneen lukukauden aikana ajautunut muutaman kerran tilanteeseen, jossa olen antanut liian kovaa kritiikkiä opiskelijalle. Ja opiskelija on reagoinut tunteikkaasti. Kyyneleitä on pidätelty ja vuodatettukin.

Tai ehkä kritiikki ei ole ollut kovaa, suoraa vain. Tai ehkä se ei ole ollut suoraakaan, vaan osunut arkaan paikkaan. Tai ehkä paikkakaan ei ole ollut arka, vaan väärä. Todettava silti on, että en ole osannut arvioida oikein henkilön sietokykyä kritiikille. Eikä tässä auta selittelyt, että kehittävää kritiikkiä se on vain ollut ja tarkoitettu opiskelijan parhaaksi.

Ei kenenkään tarvitsisi joutua tilanteeseen, missä palaute itkettää. Eikä kenenkään tarvitse itkeä luokkatilassa, ei edessä eikä keskellä, oli siellä muita tai ei. Jos näin käy, ei opiskelija ole se jolle syy sälytetään, vaan aina on syytä toisessa osapuolessa.

Muuta en ole itsestäni keksinyt, kuin että olen nyt liian kaukana omaa opiskeluaikaani. Olen menettänyt sen valtin, mihin perustin oman työhaastatteluni. Jotain muuta on voinut tulla tilalle, mutta se tietty herkkyys tilanteissa, joissa pitää pystyä lukemaan opiskelijaa, on menetetty. “Mitä itse tuntisin tuossa tilanteessa? Millä tavalla haluaisin palautteeni?” En tiedä, en osaa ajatella. Annan vain paukkua, kehun ja haukun, pauhaan työstä hyvässä ja huonossa tähdäten opiskelijan kehittymiseen – mutta samalla unohdan ihmisen. Tunteet, toiveet, visiot, iän, sukupuolen, taustan.

Kollegani on joskus sanonut säikähtäneensä eräälle opiskelijalle antamaani kritiikkiä, jonka oli kuullut sivusta. Hän yllättyi, että opiskelija ei puhjennut itkuun. Opiskelija oli hänen mielestään epävarma omista taidoistaan, vaikka esiintyi tietävästi muiden kohdalla. Minä näin vain pinnan ja ajattelin, että tämä yksilö sietää kovaakin kritiikkiä. Tämän saman (väärän) tulkinnan tunnistan tuoreissakin tapauksissa.

Taitava ja tietävä opiskelija ei ole välttämättä itsevarma eikä pysty arvottamaan omaa osaamistaan. Sitä pitää opettaa. Eikä tässä välttämättä pärjätä pelkällä herkkyydellä, vaan pitäisi pystyä tunnistamaan erilaiset oppimistyylit ja opiskelijan taidot, sekä itsevarmuuden kaikkine heikkoine kohtineen.

No, ei kai tätä kukaan helpoksi väittänytkään…

Miksi en siis ole jo nukkumassa? Miksi kirjoitan tätä? Miksi mietin sitä puhelua, joka oli tullut työpuhelimeen kevätjuhlapäivän iltana, jota en ollut kuullut? Tänäänkin oli tullut soitto vähän työasioissa… Kuuntelin vastaajaviestin ja nyt mietin kenelle vasta valmistuneelle opiskelijalle homman sälyttäisin. Saisi siitä kenkää oven väliin ja pääsisi työnteossa alkuun. Olenko hyväsydäminen, velvollisuudentuntoinen vai vain tyhmä? Vai mietinkö näitä vain siksi, että saisin itselleni olon, joka oikeuttaa opettajana olemisen. Kun teen jotain toisten vuoksi.

Olisi niin paljon muutakin tekemistä. Mistä aloittaisi? Kesä tuntuu niin lyhyeltä. Tuotanko itselleni pettymyksen, jos en ehdi kaikkea mitä aioin? Kuvittelenko tosiaan pystyväni tekemään kaiken mitä olen tullut ajatelleeksi?

Pitääkö sitä etäisyyttä ottaa töihin vai mitä? Miten tämä kesäloma pitää viettää?

Näytöt tasoittavat kummasti arviointia ja selkeä arviointikriteeristö auttaa vahvemmillakin mielipiteillä varustettua työpaikan edustajaa ajattelemaan asiaa tavoitelähtöisesti. Kävin nimittäin uudessa top-paikassa ja kävin itselleni muodostuneet rutiinit läpi: näyttösysteemin lyhyt esittely, arviointilomakkeen sekä -materiaalin esittely ja sitten opiskelijan näyttötyöhön tutustuminen keskustellen. Sitten vain ensimmäiseen arviointikohtaan ja kriteerien tarkasteluun.

“No, ykköstä ja viitostahan minulla ei ole ollut tapana antaa, joten…” aloitti työpaikan edustaja. Ja minä pysähdyin miettimään mitä sanoisin. Onko perehdytykseni ollut liian lyhyt tai epäselvä? Miten olinkaan selvittänyt näyttöjen tarkoituksen ja arvioinnin? Onko rutinoituessa tullut unohdettua jotain oleellista?

Keskeytin työpaikan edustajan, ja kerroin näytön arvioinnin olevan opetussuunnitelmalähtöistä ja jos opiskelija saavuttaa määritellyt tavoitteet, ei ole perusteita olla antamatta viitosta. Sitten pohdittiin yhdessä ja viitonen tuli. Myös näytön kokonaisarvosanaksi, vaikka kaikki osa-alueet eivät olleet vielä kiitettävällä tasolla. Työpaikan puolelta olivat kovasti sitä mieltä, että eniten painottuva osaaminen oli kiitettävällä tasolla ja siksi lopputulos oli kiitettävä.

Arvioinnin jälkeen päivittelin hetkisen autossa vielä sitä miten vanhoillisia näkemyksiä työpaikoilta vielä löytyy: kukaan ei ole täydellinen ja viitosta ei voi antaa. Onneksi saatoin vedota näyttökriteereihin, eikä tarvinnut vääntää asiasta kättä sen enempää.

Pari päivää tämän jälkeen kävin työssäoppimisen arviointikeskustelua työpaikalla. Tällä kertaa ei ollut näyttöä arvioitavana, koska kyseessä oli ennen näyttösysteemiä aloittanut opiskelija. Ja kun pakko ei ollut, en alkanut näyttöä suorituttamaan. Mutta arviointikeskustelu oli silkkaa niitä näitä -jutustelua ja kaikki opiskelijan osaamista ja kriittistä arviointia sivuavat kysymykseni jäivät ilman kunnollista vastausta. Asia lipesi aina jonnekin muualle. Joitain yllättäviä asioita tuli esiin jotenkin vahingossa, kun satuin kyselemään joitain vastausta vaille jääneitä kysymyksiä uudelleen. Kysyin vielä lopuksi mitä numeroa jakson arvosanaksi ehdotetaan ja kun vastaus alkoi taas ympäripyöreyksillä, lakkasin kuuntelemasta.

Ihan itse osasin kyllä antaa opiskelijalle arvosanan. Olisi vain ollut kiva saada siihen myös työpaikan mielipide… Ammattiosaamisen näytön kautta olisi saanut väistämättä numeron, jota olisi sitten voinut peilata koko jakson suorittamiseen.

Ennen näitä ympäripyöreyksiä kuuli enemmän, mutta nyt se loppuu. Ison kokonaisuuden arviointi kun on aina hankalampaa kuin selkeän näyttötehtävän. Näytöissä kiteytyy ja konkretisoituu asiat niin, että arvioinnista tulee työpaikan edustajille selkeämpää ja helpompaa. Ei tarvitse olla “arvioinnin ammattilainen” selvitäkseen kunnialla, riittää kun on “ammatin ammattilainen”. Onneksi on näytöt!

No ohikulkiessani sitten poikkesin tälle työpaikalle opiskelijaa moikkaamaan, ajatuksenani sopia näyttötehtävä ja arviontikeskustelun ajankohta. Opiskelija tulikin iltavuoroon, eikä ollut vielä paikalla. Puljun pomon kanssa sitten rupalteltiin tovi ja kuuntelin kehut joka laidalta tästä opiskelijasta. Ei pumppaamallakaan irronnut mitään moitittavaa. Eikä siinä sitten auttanut kuin kuunnella ylistystä ja opiskelijalle suunniteltujen vastuullisten projektien kuvausta.

Tässä vaiheessa jo tiesin millaista näytön arviointi tulisi olemaan: kaikki viitosta, ei moitteita ja juuri äsken puhutut asiat kerrattaisiin uudelleen. Ja kaikki vilkuilisivat kelloa miettien mitä kaikkea parempaa tekemistä olisi.

Sattuipa opiskelija tulemaankin samalla hetkellä paikalle ja ehdotin kaikille maalaisjärkeen perustuvaa järjestelyä, jossa koko jakso katsotaan jatkuvana näyttönä. Minä teen näytön arviointilomakkeen valmiiksi ja tuon allekirjoitettavaksi (jos minulla olisi ollut avoimia lomakkeita matkassa, olisin tehnyt arvioinnit  samantien). Ja juuri äsken käyty yhteinen keskustelumme saa toimia arviointikeskusteluna. Ja suoritus on kaikilta osin kiitettävä.

Ehdotukseni otettiin vastaan lämpimästi ja ilman kyseenalaistamista.

Kyllä mietitytti – ja mietityttää vähän edelleen – voiko näin tehdä, mutta en  keksi mitään syytä miksi ei voisi? Ja kyllähän tässä minusta oppilaitos saa pisteet joustavuudesta.