Muistan nykyisen opettajantyöni työhaastattelussa painottaneeni sitä, että minun on helppo samaistua opiskelijaan. Oma opiskeluaikani ei ollut kaukana, enkä itse ollut kovin vanha. Ajattelin, että olisin monta muuta hakijaa parempi, koska pystyisin ajattelemaan asioita opiskelijan puolelta.
Nyt olen jo alkaneen lukukauden aikana ajautunut muutaman kerran tilanteeseen, jossa olen antanut liian kovaa kritiikkiä opiskelijalle. Ja opiskelija on reagoinut tunteikkaasti. Kyyneleitä on pidätelty ja vuodatettukin.
Tai ehkä kritiikki ei ole ollut kovaa, suoraa vain. Tai ehkä se ei ole ollut suoraakaan, vaan osunut arkaan paikkaan. Tai ehkä paikkakaan ei ole ollut arka, vaan väärä. Todettava silti on, että en ole osannut arvioida oikein henkilön sietokykyä kritiikille. Eikä tässä auta selittelyt, että kehittävää kritiikkiä se on vain ollut ja tarkoitettu opiskelijan parhaaksi.
Ei kenenkään tarvitsisi joutua tilanteeseen, missä palaute itkettää. Eikä kenenkään tarvitse itkeä luokkatilassa, ei edessä eikä keskellä, oli siellä muita tai ei. Jos näin käy, ei opiskelija ole se jolle syy sälytetään, vaan aina on syytä toisessa osapuolessa.
Muuta en ole itsestäni keksinyt, kuin että olen nyt liian kaukana omaa opiskeluaikaani. Olen menettänyt sen valtin, mihin perustin oman työhaastatteluni. Jotain muuta on voinut tulla tilalle, mutta se tietty herkkyys tilanteissa, joissa pitää pystyä lukemaan opiskelijaa, on menetetty. “Mitä itse tuntisin tuossa tilanteessa? Millä tavalla haluaisin palautteeni?” En tiedä, en osaa ajatella. Annan vain paukkua, kehun ja haukun, pauhaan työstä hyvässä ja huonossa tähdäten opiskelijan kehittymiseen – mutta samalla unohdan ihmisen. Tunteet, toiveet, visiot, iän, sukupuolen, taustan.
Kollegani on joskus sanonut säikähtäneensä eräälle opiskelijalle antamaani kritiikkiä, jonka oli kuullut sivusta. Hän yllättyi, että opiskelija ei puhjennut itkuun. Opiskelija oli hänen mielestään epävarma omista taidoistaan, vaikka esiintyi tietävästi muiden kohdalla. Minä näin vain pinnan ja ajattelin, että tämä yksilö sietää kovaakin kritiikkiä. Tämän saman (väärän) tulkinnan tunnistan tuoreissakin tapauksissa.
Taitava ja tietävä opiskelija ei ole välttämättä itsevarma eikä pysty arvottamaan omaa osaamistaan. Sitä pitää opettaa. Eikä tässä välttämättä pärjätä pelkällä herkkyydellä, vaan pitäisi pystyä tunnistamaan erilaiset oppimistyylit ja opiskelijan taidot, sekä itsevarmuuden kaikkine heikkoine kohtineen.
No, ei kai tätä kukaan helpoksi väittänytkään…
